Käytösketjut

Sekä sisäsyntyisiä että opittuja käytöksiä voidaan havainnollistaa kuvaamalla niitä ketjuina, joissa yksi käytös seuraa säännöllisesti toista ja muodostaa kokonaisuuden, jolla eläin pääsee tavoitteeseensa. Käytösketjuksi voidaan kutsua periaatteessa mitä tahansa tavoitteellista käytösten sarjaa, jolla eläin saavuttaa toistuvasti asioita. Kaikkia niistä ei pysty järkevästi muokkaamaan, mutta suuri osa eri käytösketjuista on sopeutuvia ja hioutuvat koko eläimen elämän ajan. Kouluttamisen kannalta on erityisen tärkeää ymmärtää muokattavissa olevia käytöksiä, mutta on hyvä ymmärtää myös voimakkaita geneettisiä käytösketjuja.

Esimerkkejä sisäänrakennetuista, hankalasti muokattavista käytöksistä ovat muun muassa eräiden lintulajien automaattinen reaktio siihen, kun muna putoaa pesästä. Varsinkin kallioilla pesivät linnut reagoivat vierivään munaan siten, että ne nousevat pesästä ja vierittävät munan nokallaan takaisin. Kyseessä on siis useammasta käytöksestä (kohteen etsintä, kohteen liikuttaminen, pesään kuljettaminen) muodostuva sarja, eli käytösketju.

Koska kyseessä on voimakas sisäänrakennettu käytös, linnulla ei juuri ole valinnanvaraa käytöksen toteuttamisessa. Muutkin kalliolta vierivät asiat voivat laukaista voimakkaan tarpeen vierittää kohde takaisin pesään, ja joitakin lintulajeja voi ”huijata” kuskaamaan pesäänsä esimerkiksi kiviä. Tämä ei tarkoita, että lintu olisi mitenkään tyhmä, vaan sitä, että pesivä lintu on erityisen herkkä tietynlaiselle ärsykkeelle. Ärsyke laukaisee voimakkaan tarpeen vierittää esine pesään, ja lintu tottelee tarvetta, koska se tuntuu pakottavan tärkeältä. Käytös on geneettinen, ja sillä on lajin selviämisen kannalta selkeä merkitys.

Hormonaalinen tilanne vaikuttaa tiettyjen käytösten esiintymiseen. Myös koirilla ilmenee vastaavia pakonomaisia käytöksiä, joskin harvoin yhtä voimakkaina kuin esimerkin linnuilla. Tiine tai valeraskas narttu voi etsiä ja kaivaa pakonomaisesti pesäpaikkaa, muuttua aggressiivisemmaksi ja alkaa hoivata pehmoleluja. Varsinkaan pehmolelujen hoivaaminen ei ole yleensä selkeästi opittua käytöstä, eikä siinä ole suoraan nähtävissä olevaa logiikkaa – pehmolelu ei ole elävä, ja koirakin tietää sen. Sisäänrakennetut tarpeet ohjaavat koiran kuitenkin hoivakäytökseen, koska se tuntuu koirasta hormonaalisen tilanteen vuoksi tärkeältä. Käytöstä voidaan hillitä poistamalla ärsykkeitä, mutta siitä ei varsinaisesti voi oppia pois, eikä esimerkiksi valeraskaus lopu ennen kuin koira palautuu poikkeuksellisesta hormonaalisesta tilastaan. Varsinkin lisääntymis- ja pesimäkäytöksiin liittyvät ketjut ovat erittäin voimakkaita ja vahvistavat itse itseään.

Kun pakonomaisemmista ja jähmeämmistä käytösketjuista aletaan siirtyää sopeutuvampiin ja liukuvampiin käytöksiin, alkaa käytöksistä löytyä sijaa myös koulutukselle ja muokkaamiselle. Metsästyskäytösketjut ovat vielä melko pakonomaisia, mutta ne ovat kuitenkin muovattavissa ja kehittyvät koko eläimen elämän ajan. Metsästyskäytöksissä varsinaiset ketjut näkyvät selkeästi, ja varsinkin kokeneella saalistajalla on selkeä ja laaja työkalupakki erilaisiin tilanteisiin. Puhtaimmillaan koiraeläinten metsästyskäytösketjuja näkee luonnonvaraisilla eläimillä, kotikoirilla niissä ilmenee muutoksia joko liioiteltuina tai tyystin hävinneinä osina.

Koulutuksen kannalta on hyödyllistä tietää oman koiransa tarpeet ja taipumukset, mutta tässä artikkelissa keskitymme pääsääntöisesti muokattavissa oleviin käytösketjuihin, sekä ketjujen rakentamiseen.

Miltä ketju näyttää?

Käytösketjujen yleisenä periaatteena voidaan pitää, että ketjun viimeinen osa vahvistaa aina koko ketjua. Yksinkertaistettu metsästyskäytösketju voisi näyttää vaikkapa tältä:

Eläin haistaa riistan –> Etsintä/jäljestys –> Näköhavainto –> Saaliin jahtaus –> Puru –> Tapporavistelu –> Syöminen

Ketjun loppupäässä oleva syöminen vahvistaa jokaista aikaisempaa käytöstä, aina ensimmäiseen hajuhavaintoon asti. Onnistunut petoeläin oppii koko elämänsä ajan pitämään tietynlaisia ääniä, hajuja ja muita merkkejä tärkeinä osina elämäänsä, koska se on toistuvasti saanut vahvisteita niiden toimivuudesta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka käytösketjuja voidaan pitää tietynlaisina säännönmukaisuuksina, ne esitetään yleensä lähinnä havainnollistamistarkoituksessa. Todellisuudessa esimerkiksi metsästyskäytösketjuun kuuluu paljon enemmän osia, jotka taas voivat vahvistaa itse itseään. Esimerkiksi saaliin näkeminen ja jahtaus ovat eläimelle itsessään geneettisesti palkitsevia käytöksiä. Metsästyskäytökset eivät myöskään ole yhtä jähmeitä kuin aiempi lintuesimerkki, ja niissä on paljon sopeutumisen ja oppimisen varaa.

Edellä kuvattu ketju on lopulta vain yksinkertaistettu malli, todellinen kokonainen metsästyskäytösketju voi muistuttaa enemmän verkkoa kuin suoraa ketjua. Tilanteisiin vaikuttaa esimerkiksi saaliin käytös, eläimen tunnetila, sääolosuhteet, ympäristö ja niin edelleen. Saalistava koiraeläin voi esimerkiksi vaihtaa taktiikkaa, jos saa saaliiseen näköyhteyden ennen kuin saalis on huomannut saalistajaa. Tällöin voi ilmetä vaikkapa laumanjäsenten hakua tai hiipimistä, joka muuttuu jahdiksi vasta kun saalis pakenee.

Hiivintä voi siirtyä myös suoraan loikkaan ja puruun, jos peto pääsee huomaamatta riittävän lähelle. Lisäksi laumassa saalistavat koiraeläimet voivat ottaa eri rooleja metsästyksen aikana, osa voi jahdata samalla kun toiset väijyttävät. Ketjut eivät siis ole aivan yksioikoisia, mutta niiden ymmärtämisestä on kiistaton hyöty varsinkin ongelmakäytösten ratkaisussa. Sama periaate kuitenkin pätee kaikkiin ketjuihin, eli kaikki eläimen saamat vahvisteet vahvistavat kaikkia käytöksiä, jotka tilanteeseen ovat johtaneet. Tämän ilmiön tieteellinen nimitys on Premackin periaate.

Eräässä aiemmassakin artikkelissa jo mainitsin, että kun koiraa palkataan, muistiin ei painu ainoastaan jälkeä siitä, mitä koira juuri teki, vaan myös siitä, mikä palkitsemistilanteeseen johti. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että jos koiraa palkataan haukkumisen lopettamisesta, sitä palkataan itse asiassa haukkumisesta, koska haukkumisen aloittaminen johti haukkumisen päättymiseen. Tällaista vahingossa väärästä asiasta palkkaamista näkee kohtalaisen usein, ehkä useimmin erinäisten ongelmakäytösten yhteydessä. Tässä esimerkissä koiralle siis on opetettu käytösketju Hauku –> Lopeta haukku –> Katso omistajaa, ja kun se ei heti toimi, koira yrittää ponnekkaammin.

Samaten remmirähinätapauksissa koira ei aina ole edes erityisen kiihtynyt vastaantulijoista, mutta tilanteeseen ollaan voitu oppia hankaloittavia ketjuja. Moni murehtii ohitusongelman kehittymistä ja saattaa alkaa palkita koiraa jatkuvalla syötöllä heti, kun näkee ohitustilanteen olevan alkamassa. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta usein palkkaus jatkuu koko tilanteen ajan ja koira saattaa alkaa yhdistää herkkua vaikkapa toiselle koiralle haukkumiseen. Opittu ”rähinä” näyttää usein siltä, että koira haukkuu vastaantulijalle, vilkaisee omistajaa, haukkuu taas ja yrittää koko ajan ponnekkaasti hakea omistajansa huomiota. Tämä johtuu yleensä siitä, että koiraa on palkittu haukkumisen keskellä ja koira odottaa kontaktia hakiessaan saavansa totuttua palkkiota käytöksestään. Tällöin käytösketju voisi olla vaikkapa Näköhavainto koirasta –> Katso omistajaa –> Hauku –> Katso vastaantulijaa –> Syö herkku.

Käytösketjuiksi voidaan jäsennellä melko pitkälti kaikki eläimen eri käytökset – näitä ei tarvitse niinkään opetella ulkoa, mutta on hyvä opetella tunnistamaan, milloin eläin kokee yhden asian johtavan toiseen. Jos esimerkiksi ulos lähtiessä koira riehaantuu, omistaja pukee vaatteet ja kengät, koiralle kytketään hihna ja se pyydetään istumaan ennen ovesta poistumista, alun riehaantuminen palkkaantuu joka kerta kun lenkille lähdetään. Tässä tilanteessa koiralle voitaisiin vaikkapa opettaa jokin tietty käytös, jolla se saa ihmisen pukemaan itsensä ja kytkemään koiran, mutta ihmisen käytös keskeytyy heti kun koira alkaa riehua. Koiralle siis opetetaan uusi tapa päästä samaan tavoitteeseen kuin ennenkin, ja vanhasta tavasta, eli riekkumisesta, tehdään hyödytön.

Milloin ketju katkeaa?

On mahdotonta sanoa varmasti tarkkaa hetkeä, jolloin koira on ikään kuin unohtanut aikaisemman ketjun ja siirtynyt uuteen käytösketjuun. Kuten sanottua, käytösketjut ovat havainnollistavia käsitteitä, joilla kuvataan eläimen käytöstä, eikä kaikilla ketjuilla ole selkeää alkua tai loppua. Hyvänä nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin pitää, että kun koira on vaikkapa hyppimisen tai haukkumisen jälkeen lähtenyt puuhaamaan jotain muuta, kuten vaikkapa alkanut haistella maata, se unohtanut (tai unohtamassa) äskeisen tilanteen.

Ainoita varmoja mittareita ovat aika ja toistot. Jos koira alkaa selkeästi toistaa vaikkapa tiettyä kuviota (haukkuminen –> haistelu –> koira saa palkan) siten, että se selkeästi odottaa jotain käytöksensä päätteeksi (haukkuminen –> haistelu –> koira katsoo odottavasti –> haukkuminen –> haistelu –> koira katsoo taas), on kyseessä todennäköisimmin opittu ketju. Jokainen koira on yksilö ja eri koirat oppivat asioita hieman eri tavalla ja eri tarkkuudella, joten on mahdotonta sanoa tekstin välityksellä, milloin kukin koira on aloittanut ”uuden” ketjun. Nämä ovat valitettavasti niitä asioita, jotka täytyy vain nähdä itse tilanteessa ja opetella omasta koirastaan.

Ketjujen rakentaminen ja muokkaaminen

Käytösketjulla on aina tavoite, oli sitten kyseessä ruoka, leikki, muu hauskutus tai yksinkertaisesti eläimen olon helpottuminen. Premackin periaatetta noudatellen, ketjun jokainen osa vahvistaa edellistä osaa, koska ketjun jokainen osa vie eläintä lähemmäs tavoitetta. Eläin ei itse tiedosta näitä osia sen enempää kuin ihminenkään tiedostaa sitä, että ruoan hankkimiseen liittyy jääkaapille menemisen, tavaroiden poimimisen, leivän voitelun ja täytteiden asettelun ketju.

Käytetään tätä leipäesimerkkiä havainnollistajana. Kun lapsella on nälkä, hänen eteensä annetaan ruokaa. Kun lapsella on tulevaisuudessa nälkä, lapsi muistaa, miten ruoka tuli viimeksi naaman eteen. Tästä voi käynnistyä käytösketju, jossa lapsi yrittää samaa temppua kuin viimeksi, eli kommunikoi vanhemmalle ja pääsee tällä keinolla tavoitteeseensa. On muodostunut käytösketju, jota on vahvistettu.

Samaan tapaan lapsi voisi yrittää pähkäillä, miten itse saisi ruokaa. Jotta herkullisen leivän saisi eteensä, siihen on laitettava täytteet. Jotta täytteet saisi leivälle, ne on otettava esille. Jotta täytteet saisi esille, ne on käytävä jääkaapista. Jotta jääkaapin oven saisi auki, on käytävä tuoli. Lapsen kanssa lopputulos on todennäköisesti hirvittävä sotku, mutta käytösketju itsessään muotoutuisi silloin näin:

Nälkä –> Käy tuoli –> Avaa kaappi –> Ota tarvittava –> Aseta pöydälle –> Tee leipä –> Syö.

Ketjut rakentuvat siis takaperin tavoitteesta nähden. Kun koiralle opetetaan uusi liike, on hyvä lähteä opettamaan sitä tavoitteesta ja edetä ketjua takaperin aikaisempiin vaiheisiin. Jos vaikkapa halutaan opettaa koira noutamaan, voidaan ajatella seuraava ketju:

Käsky ”nouda” –> Etsi noudettava –> Ota noudettava suuhun –> Kanna noudettava ohjaajan luo –> Luovuta käteen –-> Saa palkka.

Lähdetään siis liikkeelle siitä, että koira tietää palkan olevan olemassa. Seuraavaksi koira opetetaan luovuttamaan noudettava kohde, eli koiralle annetaan esine suuhun, pyydetään päästämään irti, ja palkitaan. Jos koira päästää irti ennen pyyntöä, palkkaa ei anneta. Toistetaan, kunnes koira tekee luontevasti. Ketju on nyt:

Ota esine suuhun –> Luovuta käteen –> Saa palkka.

Seuraavaksi opetetaan takaperin edeten seuraava vaihe, eli kanna noudettava ohjaajan luo. Esine lasketaan vaikkapa tuolille tai maahan koiran lähelle, ja annetaan koiran pähkäillä. Koira tietää, että tehtävä on ottaa esine suuhun ja luovuttaa se käteen, joten seuraava aivoitus on poimia esine maasta ja jatkaa ketjua eteenpäin. Se siis tietää seuraavan vaiheen jo valmiiksi, joten sen on helppo sopeutua uuteen tilanteeseen. Tätä voi toistaa niin kauan, kunnes toimiminen on nopeaa ja luontevaa. Matkaa voi lisätä pikkuhiljaa, ja periaatteessa koira osaa jo tässä vaiheessa noutaa. Liikkeeseen voi alkaa liittämään vihjesanaa eli käskyä.

Etsimisvaiheen voi opettaa siten, että tuttu esine laitetaan koiran nähden piiloon ja pyydetään sitten noutamaan. Tällä tavoin koiralle voidaan vähitellen alkaa opettaa esineen itsenäistä etsintää. Ketju on siis valmis. Jos myöhemmin ilmenee, että koira vaikkapa jyrsii kannettavaa asiaa, voidaan palata nimenomaan kantamisvaiheen muokkaamiseen – laitetaan esine muutaman metrin päähän ja palkataan vain silloin, kun jyrsimistä ei ilmene. Näin ketjun pienempiä osia saadaan muokattua irtonaisina ilman, että koko liikettä tarvitsee tehdä joka kerta uudelleen.